Mikä kumma ajaa hampaat irvessä kilpailemaan seurakisoissa??
Pieni mutta äärettömän tarmokas tiimimme vieraili Kyrösjärven ratsastajien järjestämissä kisoissa Osaranyksityistallin kentällä. Sääsuosi ja kokemusta karttui roppakaupalla. Hiukan kuitenkin hirvitti tapa jolla kisailuun etenkin iän karttuessa suhtauduttiin, päätöntä menoa, hurjaa huutoa jne. Ilolla muistelimme kenttäratsastuksen maajoukkuevalmentaja Seppo Laineen "puhuttelua" eräissä kisoissa joissa hän kertoi häpeävänsä suomalaisia huutavia ratsastajia. Eiköhän eleetön ratsastus olisi siis hyvä jo aloittaa seuratasolta.... Ymmärrän kisajännityksen pienten aloittelevien kisailijoiden kanssa mutta jos ollaan jo lähellä aikuisikää niin hymy huuleen ja reilu tsemppi päälle, niin ne esteet ylitetään. Seurakisojen tarkoitus on tutustuttaa uudet ratsastajat ja noviisihevoset kilpailujen ihmeelliseen maailmaan, olisi mukavaa jos muut kisailijat hillitsisivät suuresta jännittyneisyydestä huolimatta itseään. Ei paranna kenenkään mieltä jos liian läheltä ratsastettuaan saa vielä kauhean huutoryöpyn niskaansa, jokainen on joskus ekaa kertaa verkassa ja radalla vai voiko toisin väittää?
Meidän auto oli molempina päivinä täynnä hyväntuulisia ratsastajia vaikka suoritukset eivät kovin ryppyotsaista tarkastelua kestäneetkään. Nykyään kun takapuolelleen menneiden kisojen jälkeen ollaan analysoivia ja haetaan positiivisia puolia. Ennen vanhaan meni suoraan persiilleen ja kaunistelu oli kaukana, ajat siis muuttuu. Ennen vanhaan myös kilpailtiin estekisatkin valkoisissa huovissa ja ideaalisidepinteleissä. Hevoset olivat melkein joka peräkylänkisaan letitty ja ratsastajien hiukset oliva tiukasti kiinnisidotut. Voi niitä aikoja kun vedettiin oman ratsastusseuran tuulipuku päälle ja tunteella puunattujen varusteiden kanssa lähdettiin kisoihin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti